ahdistus

tuttu kuristava käärme; ahdistus. Koetan rimpuilla irti sen otteesta mutten onnistu. Ahdistus pitää huolen että hengittämiseni on vaikeaa ja että kuvotus valtaa koko kehoni niin,että on pakko käpertyä yksin pimeään.en voi seistä suorana tai katsoa ihmisiä silmiin.olen varma että kuolen vielä tähän. Ahdistukseen siis. Kuristun. En tiedä miten päin olla. Rakastan pimeää. Siellä kukaan ei näe minua.


Anteeksi ettei postauksia ole tullut. Ahdistus on kasvanut niin etten voi enää hetkeäkään vain olla. Olen tunkenut päiväni täyteen kaikkea, jotta pääsisin ahdistuksesta. Jos olen kotona, yleensä nukun kokoajan. Aamuisin kouluun lähtiessä ahdistus ottaa myös fyysisen vallan; päätä särkee,oksettaa.. Muutamana päivänä olen ollut pois koulusta mutta yleensä menen kouluun huolimatta siitä kamalasta olosta. Koulussa haluaisin vain istua kippurassa jossain piilossa muilta. En siedä laihoja ikätovereita. En voi katsoa edes pikku lapsia tai nimen omaan niitä ahdistumatta ja saamatta oksettavaa oloa. Niin pieniä,niin laihoja. Elämä on niin epäreilua! Miksen mä voi olla yhtä pieni? Miksi mua kielletään olemasta samanlainen? Äiti löysi huolella piilottaman vaa'an ja piilotti sen jonnekin. Pakko löytää se. Mä en kestä enää.


Makaan sängylläni ja hengitän tiheään ja raskaasti. Sydän lyö nopeammin kuin tavallisesti mutten tunne kaikkia sydämenlyöntejäni. Kai se vielä lyö kuitenkin. Ainakaan laihtumisen takia se ei sitä lopeta. Ennemmin lihavuuden takia. Kuinka se edes mahtuu lyömään tän kaiken ihran keskellä. Enhän mä edes mahdu kunnolla hengittämään. Nopeaa pintahengitystä vain. Kunpa tietäisin olenko onnistunut tässä. Mistä mä tiedän auttaako tämä yhtään jos ei ole vaakaa mistä nähdä luvut? Tänään päätin että alan jättää leivät pois. Ei siis enää sitä mieletöntä hiilarimassaa. Kohta jää pois myös se pieni ruoka. Hymyilen vähän. Salakavalaa, mutta välttämätöntä. Ei vaan auta jäädä kiinni. Olen surkea valehtelemaan.