ahdistus

tuttu kuristava käärme; ahdistus. Koetan rimpuilla irti sen otteesta mutten onnistu. Ahdistus pitää huolen että hengittämiseni on vaikeaa ja että kuvotus valtaa koko kehoni niin,että on pakko käpertyä yksin pimeään.en voi seistä suorana tai katsoa ihmisiä silmiin.olen varma että kuolen vielä tähän. Ahdistukseen siis. Kuristun. En tiedä miten päin olla. Rakastan pimeää. Siellä kukaan ei näe minua.


Anteeksi ettei postauksia ole tullut. Ahdistus on kasvanut niin etten voi enää hetkeäkään vain olla. Olen tunkenut päiväni täyteen kaikkea, jotta pääsisin ahdistuksesta. Jos olen kotona, yleensä nukun kokoajan. Aamuisin kouluun lähtiessä ahdistus ottaa myös fyysisen vallan; päätä särkee,oksettaa.. Muutamana päivänä olen ollut pois koulusta mutta yleensä menen kouluun huolimatta siitä kamalasta olosta. Koulussa haluaisin vain istua kippurassa jossain piilossa muilta. En siedä laihoja ikätovereita. En voi katsoa edes pikku lapsia tai nimen omaan niitä ahdistumatta ja saamatta oksettavaa oloa. Niin pieniä,niin laihoja. Elämä on niin epäreilua! Miksen mä voi olla yhtä pieni? Miksi mua kielletään olemasta samanlainen? Äiti löysi huolella piilottaman vaa'an ja piilotti sen jonnekin. Pakko löytää se. Mä en kestä enää.


Makaan sängylläni ja hengitän tiheään ja raskaasti. Sydän lyö nopeammin kuin tavallisesti mutten tunne kaikkia sydämenlyöntejäni. Kai se vielä lyö kuitenkin. Ainakaan laihtumisen takia se ei sitä lopeta. Ennemmin lihavuuden takia. Kuinka se edes mahtuu lyömään tän kaiken ihran keskellä. Enhän mä edes mahdu kunnolla hengittämään. Nopeaa pintahengitystä vain. Kunpa tietäisin olenko onnistunut tässä. Mistä mä tiedän auttaako tämä yhtään jos ei ole vaakaa mistä nähdä luvut? Tänään päätin että alan jättää leivät pois. Ei siis enää sitä mieletöntä hiilarimassaa. Kohta jää pois myös se pieni ruoka. Hymyilen vähän. Salakavalaa, mutta välttämätöntä. Ei vaan auta jäädä kiinni. Olen surkea valehtelemaan. 

ihminen vailla ihmisyyttä

Haluan osastolle. Pois kotoa ja kotipaikkakunnalta. Haluan niin surkeaan kuntoon että joutuisin somaattiselle. Haluan olla niin laiha, että jaksosta tulisi pitkä. Haluan taistella hoitajia vastaan, haluan nenämahaletkuun ihan vain siksi että saan repiä sen pois. Tiedän olevani hullu. Mutta haluan pois täältä. En voi kulkea ihmisten ilmoilla. Jatkuvasti kuulen jotain kautta juoruja itsestäni. Ensin ajattelin niiden olevan perättömiä, mutta päiväpäivältä enemmän uskon muiden puheita. Olen lihava,sairas rotta. Naurakaa vain. Mielisairaalassa 9 kuukautta majaillut huomiota hakeva raivohullu... Tietäisinpä edes puolet niistä ihanista juoruista. Aika käy vähiin. Ana pakottaa vetämään kovempaa. Samalla yritän pitää kaiken salassa perheeltä, kuraattorilta, opettajilta, luokkakavereilta, terapeutilta.. Voisinpa vain antaa anan viedä. Mutta se olisi liian näkyvää, liian nopeasti siihen puututtaisiin. Liianvpian ne kiikuttaisivat minut psykiatriselle. En halua 'apua'! Haluan taistella koko maailmaa vastaan anan rinnalla!Missä on ihana tuplakolmoseni?! Miksi kaikki käy niin hitaasti. Haluan pieneksi. Kevyeksi, kuin höyhen. Vihaan itseäni enemmän kuin mitään!