#2 Lääkärissä

lääkäri katsoo minua vähän aikaa ja toteaa, että näytän paremmalta, kuin pitkään aikaan. näytän hyvinvoivalta. näytän terveeltä. alkaa oksettaa. ihan kuin hän olisi juuri sanonut: "olet lihavampi, kuin aikoihin!" lääkäri tuskin arvaa miten paljon hänen sanansa satuttavat. en osaa vastata. nielaisen ja nyökkään. vilkaisen kelloa ja tajuan ajan matelevan. haluan pois. viimein lääkäri päästää minut. kävelen ulos ja haukon hetken raitista ilmaa. äiti ei hae minua vielä. vasta puolen tunnin päästä pääsen täältä pois. tai ehkä sittenkin aikaisemmin. lähden kävelemään pois päin. vaikka tiedän, ettei kukaan tiedä pakkomielteestäni, pelkään juosta sairaala-alueella. heti kun pääsen alueen ulkopuolelle pinkaisen juoksuun. juoksen välillä kovempaa ja välillä hitaammin, mutta juoksen. en ole koskaan kokenut näin suurta tarvetta ja halua juosta. en halua lopettaa, mutta minun on pakko. en voi lähteä kauas, sillä en ole varma suunnasta ja vanhemmat saisivat hyvän syyn epäillä. juoksen linja-autopysäkille ja jään siihen odottamaan. sitten tulee auto, jonka kyytiin istahdan. auto, joka vie kauas sairaalasta ja lääkäreistä.



kuva: www.electrofit.fi

Blogillani on jo 6 lukijaa ja yli 250 katselukertaa! Kiitos kaikille♥
Mun fiilikset on ollut aika maassa sen lääkärikäynnin jälkeen. Mulla on hirvittävä tarve laihduttaa, en muista koskaan kokevani samaa. Ana hokee jatkuvasti "pakko liikkua" ja mä hoen samaa. Tällä hetkellä mieleni tekee taas juosta. Tai tehdä vatsalihaksia. Teenkin, kunhan saan tämän postauksen kirjoitettua. Peilikuvani näyttää silti jatkuvasti yhtä läskiltä, kuin ennenkin. En muutu yhtään vaikka kuinka liikun. En uskalla enää astua vaa'alle, koska pelkään tämän hetkistä painoani yli kaiken. Pelkään sen olevan yli tämänhetkisen korkeimman painoni. En uskalla myöskään käyttää mittanauhaani, koska pelkään että luvut ovat niin suuret, että romahtaisin täysin. En voi tehdä sitä Anan takia. En halua menettää sitä. Ja pelkään romahduksen vievän viimeisetkin yrityksen rippeet minulta.




 Olen nyt virkeämpi kuin pitkään aikaan, jonka takia en saa enää unta yhtä helposti kuin ennen. Liikun, hätäilen, panikoin ja häsellän jatkuvasti. En osaa rauhoittua. Paikallaan istuminen saa käteni ja jalkani kylmähikeen ja silloin tällöin sydämeni takomaan. En voi pysyä paikoillani kauaa. Toisaalta se on hyvä, liikun enemmän, mutta unen puute tuottaa tuskaa. Ehkä tämä tästä.
Ens viikolla mulla on ripari. Pelottaa miten muut suhtautuvat. Oon liian läski. Voinko tehdä enää lihaskuntoja yhtä paljon? Voinko tehdä niitä muualla kuin vessassa lukkojen takana? Missä voin juosta? Miten hoidan syömiset? Siellä mun on helpompi olla syömättä, jos kukaan ei puutu siihen, mutta pelkään muiden huomioivan sen ja puuttuvan siihen. Riski on aina olemassa. Mitä sanon jos ne puuttuvat? Lähettävätkö ne mut kotiin? Tuhannet ja taas tuhannet kysymykset pyörivät päässäni. Rippijuhlat ovat jotain jota en halua ajatella. Mun täytyy pysyä erossa ruuasta. En voi muuta.